Tekoäly – työkalu muiden joukossa

“Tämä (tekoäly) on ihan saman­lainen työkalu kuin vaikka lapio.” Näin eräs tut­ki­mus­hank­keessa haas­tat­te­le­mamme opettaja kuvasi tekoälyä. Se onkin osuva vertaus: lapio ei kaiva itsekseen, eikä tekoäly ole nimestään huo­li­matta sen uhkaa­vampi tai vii­saampi kuin käyt­tä­jänsä. Rat­kai­sevaa on kui­tenkin tietää, mihin sitä voi ja kan­nattaa käyttää – ja mihin taas ei. 

Koulujen tekoälymatka on vasta alussa

Tut­ki­muk­ses­samme teh­tyjen haas­tat­te­lujen perus­teella tekoäly ei vielä näy kou­lujen arjessa niin vah­vasti kuin jul­kinen kes­kustelu antaisi ymmärtää. Niin hype kuin äänekäs vas­tus­ta­mi­nenkaan ei vaikuta vielä löy­täneen tietään luokka- tai kahvihuoneisiin.

Tekoälyn laa­jempaan käyt­töön­ottoon vai­kuttaa oleel­li­sesti opet­ta­ja­pro­fession vahva auto­nomia sekä opet­ta­ja­kou­lu­tuksiin käy­tössä oleva rajal­linen aika. Myös käyt­tö­jär­jes­tel­mä­re­surs­seista on pulaa ja ne kes­kit­tyvät vain muu­tamaan pal­ve­lun­tar­joajaan, jolloin kehi­tyksen koko­nais­ku­vasta voi olla näky­vissä vain siivu. 

Tällä het­kellä koulut näyt­tävät tasa­pai­not­te­levan sen kanssa, kuinka paljon teko­ä­ly­ko­keilut ovat yksi­löiden vas­tuulla, milloin taas tulisi kou­luttaa koko hen­ki­löstö ja minkä tason kou­lu­tuksia tulisi tarjota. Kehit­tä­misen kär­kiai­rueet koetaan tär­keiksi, mutta vaarana on, että osaa­minen ja käyt­töönotto eriy­tyvät kou­lu­koh­tai­sesti tai yksi­löl­li­sesti. Lisäksi niin opet­tajien kuin oppi­lai­denkin tarpeet ovat erilaisia.

Kokeilukulttuuri on avain oppimiseen

Moni jättää tart­tu­matta teko­ä­ly­ko­kei­luihin, koska ei ole varma, ymmär­tääkö sen toi­mintaa riit­tä­västi tai saisiko siitä todella apua omaan työhön. Epä­var­muuden myön­tä­minen ei ole helppoa, var­sinkaan asian­tun­ti­jayh­tei­sössä. Kehi­tyk­sessä mukana pysy­minen edel­lyttää kui­tenkin käy­tännön koke­musta. Juuri tästä syystä salliva kokei­lu­kult­tuuri on tärkeää: pie­netkin ’promp­tailut’ aut­tavat yksilöä hah­mot­tamaan, missä tekoäly toimii käy­tän­nössä juuri hänelle, ja missä taas sen rajat tulevat vastaan. Vain kokeiluja teh­dessä myös kriit­tinen silmä kehittyy yhdessä ymmär­ryksen kanssa.

Samalla on tärkeää huomata, että hen­ki­löstön tie­to­tek­ninen osaa­minen vaih­telee mer­kit­tä­västi. Laa­jempi perus­kou­lutus tekoälyn käy­töstä olisi tarpeen, jotta kokei­lujen kynnys madal­tuisi. Tämä edel­lyttää myös teko­ä­ly­li­senssien lisää­mistä, tai vaih­toeh­toi­sesti kan­nus­ta­mista tes­tauksiin myös muilla saa­ta­vissa ole­villa mal­leilla kiel­tojen ja rajoi­tusten sijasta. Lisäksi työyh­teisön omien tekoälyn edel­lä­kä­vi­jöiden tun­nis­ta­minen ja tuke­minen on tärkeää, jotta heidän äänensä ei huku mal­til­li­sempaan massaan, vaan he voivat jakaa osaamistaan.

Avoin kes­kus­te­lu­kult­tuuri tukee tätä kehi­tystä. Kun joku uskaltaa kokeilla, se madaltaa kyn­nystä myös muilla. Yhtei­söl­li­syyden vah­vis­ta­minen tekee niin teko­ä­lystä kuin vas­ta­vuo­roi­sesti myös muista han­ka­lista aiheista hel­pommin lähes­tyt­täviä. Onnis­tu­mi­sista ja vir­heistä tulisi puhua suoraan, sillä molem­mista voi oppia.

Normit syntyvät yhdessä – ja niitä voi muuttaa

Kou­lu­maa­il­massa teko­älyyn suh­tau­tu­mista ohjaavat monet normit: viral­liset säännöt, kir­joit­ta­mat­tomat käy­tännöt ja sekä jokaisen omat että hen­ki­löstön yhteiset odo­tukset. Koulut ovat perus­luon­teeltaan kon­ser­va­tii­visia; “itse tehty” on arvo sanan perin­tei­sim­mässä mer­ki­tyk­sessä ja jokainen kou­lunsa käynyt on koke­mus­asian­tuntija. Koulu rakentaa kui­tenkin tule­vai­suutta ja pyrkii tar­joamaan taitoja, ei vain tule­vai­suu­dessa sel­viy­ty­miseen, vaan tule­vai­suu­de­nuskoon – joka on tut­ki­musten mukaan jat­ku­vasti las­kussa lap­silla ja nuo­rilla. Koulu myös opettaa meitä yhdessä oloon, oman äänen löy­ty­miseen, sekä kuu­le­misen tärkeyteen.

Aktii­visen roolin otta­minen nor­min­muo­dos­tuk­sessa on tärkeää, sillä jos sitä ei oteta, se tulee annettuna: hur­jim­massa ske­naa­riossa tekoäly voi alkaa muokata normeja itse – ei toki tie­dostaen, vaan epä­suo­rasti. Tekoäly voi työ­kaluna moni­puo­listaa yksilön suo­ri­tusta tai vapauttaa aikaa rutii­ni­teh­tä­vistä enemmän luo­vuutta vaa­tiviin teh­täviin. Sen käyttö voi kui­tenkin myös lais­kis­tuttaa ajat­telua, jos itsensä ehdol­listaa aina kysymään siltä ensin. Tekoäly voi siis tukea suo­ri­tuksia, mutta aivan kaikkea ei kannata opti­moida. Tekoälyn käytön tuli­sikin olla sal­littua, mutta läpi­nä­kyvää – osa oppi­mis­pro­sessia. Sel­lainen käyttö mah­dol­listaa arvioinnin tekoälyn vah­vuuk­sista, heik­kouk­sista sekä etii­kasta. Siis myös tässä avoin kom­mu­ni­kaatio on avainasemassa.

Ihmisen rooli ei katoa

On läh­dettävä siitä, että tule­vai­suuden maa­il­massa tar­vitaan yhä niin ihmistä kuin konet­takin. Tekoäly ei korvaa opet­tajaa, mutta on selvää, että oppi­minen tapahtuu jat­ku­vasti aiempaa moni­ka­na­vai­semmin: oppia haetaan niin You­Tu­besta, teko­ä­lyltä kuin toinen toi­seltaan. Koulun tehtävä on ohjata, tukea ja opettaa kriit­tistä ajat­telua. Digi­tai­tojen mer­kitys kan­sa­lais­tai­toina kasvaa jat­ku­vasti, mutta yhtä lailla ja ennen kaikkea tar­vitaan ihmi­syyden taitoja: vuo­ro­vai­ku­tusta, empatiaa ja yhtei­söl­li­syyttä. Tässä ajassa tun­ne­taidot ovat voi­ma­va­roista vah­vimpia ja siihen tekoäly ei pysty.

Herät­te­li­sinkin lukijan lopuksi poh­timaan tekoälyn sijasta ihmisen ja ihmi­syyden roolia tule­vai­suuden kou­lussa, tehok­kuusi­han­netta sekä niin sano­tusti luomuna ajat­telun voimaa. Työ­kalut kun ovat vain niin hyviä kuin ihmiset, jotka niitä käyt­tävät. Ihan ensiksi pitää kai ymmärtää, mitä tai miksi kai­vetaan, ennen kuin ottaa lapion käteen. Ja sitten sen lapion käyttöä pitää vielä harjoitella.