Työyhteisöjen on näinä aikoina tärkeää pysähtyä etsimään yhdessä sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Miten olla se muutos, jonka haluamme nähdä tapahtuvan?
Opetus- ja kasvatusalan toimintaympäristö on tullut sumuiseksi: Pandemia sai paljon hyvää aikaan digitaalisen kehityksen alueella. Se opetti resilienssiä ja palautti perusasioita. Se myös koetteli: pandemia-aika synnytti yksinäisyyttä sekä huolta yhteiskunnan polarisoitumisesta ja syrjäytymisestä.
Ukrainan sota herätti ylisukupolviset pelot. Tämä kaikki tuli nopeasti ja arvaamattomasti ilmaston muutosten ja muiden paikallisten sekä globaalien huolien lisäksi. Ai niin, sote-uudistus -> lisää työtä ja samalla mahdollisuus…
Samaan aikaan työelämän kehitys on lisännyt työkuormaa: monimutkaisuuden tuoman hitauden ja kiireen ristipainetta, järjestelmien pakko-ohjausta, byrokraattisia kokouksia, ihmisten väsymystä ja poissaolevuutta.
Ei ihme, jos koemme työssämme vähintään ajoittain mielekkyyden katoamista, kyynisyyttä ja vieraantumista. Ei ihme, että moni harkitsee jopa työpaikan vaihdosta. Ei ihme, että työn tarkoitus voi olla hukassa. Tutkimusten mukaan työn merkityksellisyys on liima, joka auttaa meitä näkemään kokonaisuuksia ja toivoa. Se laittaa meidän yhteen ja auttaa erottamaan sen, mikä oikeasti on tärkeää.
Tarvitsemme toisiamme laittamaan muutoksen liikkeelle
Työn ja elämän tarkoitusta lähestytään usein kolmella tavalla:
- Ensimmäinen tapa liittyy menestykseen, ansaitsemiseen, kaiken kokemiseen ja etenemiseen uralla: haluan olla tärkeä henkilö muiden silmissä.
- Toinen ajatus tarkoituksesta on olla kuuliainen: on toteutettava lain kirjainta ja tehtävä, mitä meille johtosäännössä on annettu tehtäväksi. Minun on seurattava, mitä tehtäväkuvassa on kirjoitettu.
- Harvoin pysähdymme katsomaan kolmannella tavalla: mitä tämä maailma todella tarvitsee, mitä annettavaa minulla erityisesti on? Mikä voisi olla minun lahjani tälle yhteiskunnalle - toisille ihmisille? Kuka minä oikein olen? Mistä saan virtaa, aikaa työskennellä sen puolesta, mihin sisimmässäni uskon?
Työyhteisöjen ja tiimien olisi juuri näinä aikoina tärkeää pysähtyä suuremman äärelle. Etsimään yhdessä sydämen viisautta ja sitä tärkeää ja oleellista, joka resonoi ja alkaa virrata meissä. Voimme oikeasti tehdä vähemmän ja olla enemmän se muutos, jonka haluamme nähdä tapahtuvan.
Juuri nyt voisi olla aika etsiä todellisen transformaation siementä, syvemmän muutoksen sysäämistä liikkeeseen. Siihen tarvitsemme toinen toisiamme. Kun pysähdymme tarkoituksen äärelle ja alamme toimia tästä lähtien, merkityksellisyys alkaa levitä yhä useampien osalle.
Pysähtyminen, läsnäolo ja kohtaamisen taito ovat nousemassa tärkeimmiksi itsensä johtamisen taidoiksi. Opettelemme kohtaamaan itsemme ja toisiamme yhä kokonaisvaltaisemmin ja yhä syvällisemmin.
Kyse on muutoksesta oman mielen, tunteiden ja olemisen tasolla. Strategiat seuraavat sitä, joka on löytänyt itsensä.
Tarja Tuomainen
KM, kehityspäällikkö, OPPIVA-verkosto
Vesa Purokuru
KM, opettaja/rehtori, projektipäällikkö, organisaatiovalmentaja